— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!
Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet, eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.
— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän mitä luonnollisimmalla äänellä.
Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen ilmeeseen.
— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.
— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.
— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.
— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?
— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle miehelle, jolla on makua ja tunnetta… Ja siksi toiseksi, sillä ei vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.
— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena hilpeästi.