— Hänellä on onnea!
— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita timantteja.
— Te olette viehättävä.
— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.
— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.
Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:
— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on suopeaa ja ilta menee hyvin.
Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.
Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia. Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima, josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!…»
Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen ihailun tulisia silmäyksiä.