Helena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli makuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän kerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla makunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.
Hänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa, missä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston varrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen näköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti pieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan aistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta, sitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun huonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä tuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti vaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen vaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla yksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä herkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen sateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto, joka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty valkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja niiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja, monivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien, patjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa. Tästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia vesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta, lippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin suuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua olevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai vaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.
Eurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle, olisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen »puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä kuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden läpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta huolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva Ronald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän ylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva vartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen, hänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen himmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät hänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa, joiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo häikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden jalostamat viehättäjän kasvot.
Eräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten. Himmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen olkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä asetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi peiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.
— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä — sinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.
Puolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen tulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja oli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.
— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta hyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.
— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät… erinomaiset…
— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?
— Niistä ei puhuttu lainkaan.