— Minä kuulin miellyttäviä… vakavia… hyvin valaisevia varsinkin. Minä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen ateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että ranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse, mikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.
— Niinkö!… Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä! — lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.
— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. — Ranskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja viiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä tahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.
— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.
Minä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat minua suuresti.
— Sitten on mieleni hyvä!
— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun tuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.
— Ei, ei… ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus, jonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.
Herra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön avomielisyydestä.
— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen Charleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en ole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen suusta.