Eräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi ajeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä lähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle yksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.
— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de Limeray
Charley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.
— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme siitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.
— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi markiisitar.
Kukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen päähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt kärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan, haisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa oli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili hymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli lyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.
Nainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä kiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät pöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän punan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua viekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja tarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.
— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.
Ja jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.
Ällistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen menoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.
— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.