— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray, pysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!
Pilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti Concorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin tienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen väylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n leveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n autiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun unelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki suloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.
— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me sanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa, jotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme kenties niitä näkisi.
Herra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka tyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.
— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.
— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun mieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon huonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden. Minun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee mielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta moni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät minussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja pukuhuolia… Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.
— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?
— Olen siitä mielissäni!
— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee tuollaisiin paikkoihin?
— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat amerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan… Minun ikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä uteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on päästään varma.