— Rakastatteko vaaraa?
— Jumaloin sitä.
— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?
— Olen, usein… Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi, ja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme melkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen maalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen korulippaaseeni ja katsokaa!…
Helena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa vastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä timanttisalamanteria.
— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte hänet kamalaan kiusaukseen… Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald viehättävän halveksuvasti nauraen.
— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän palamattomuuteenne.
— Miksette?
— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja iäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne. Ei saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi olla hetkensä!»