Rouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen vastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi nähdä ihailijansa vahtimassa.
Tämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja hajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä tiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja Hollannista.
Vierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin levottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista noutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin saavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin puistokadulle.
Odottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät kulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi menettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden liikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu tappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.
— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina uudelleen.
Ja kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä vastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä viehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin auringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan ei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi kreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen hiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä Capucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli ollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän ei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin käskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti voivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan… Sant'Anna, joka tunsi makasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän leikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä, Castiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä oli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.
Kuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä ja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä mielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti siihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa. Mistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit kasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä muuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän kohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on vähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin tuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä alistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu! Se on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa, lohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen taikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin tavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä hänellä ei ollut aavistusta!… Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä häntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään kulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa sydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada selville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui näkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle. Hän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.
Samana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia Continentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton ilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis kuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!… Se hiveli Helenan turhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä loistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi oli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa vetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden ilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko italialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut hänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi hän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä osoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi. Hänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa ja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti italialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan hellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan neljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee Pariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen menneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui hallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen ohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan väikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:
»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan minun suhteeni ole hetkeänsä!»