Rouva Ronaldin ja rouva Carrollin tulo Pariisiin, heidän tuttavuutensa markiisitar Vergan kanssa, Helenan ja kreivi Sant'Annan kohtaus edustivat jo suunnatonta Kaitselmuksen työtä, olojen hämmästyttävää yhteensattumaa, eliöiden, asiain, juoksevain ainesten yhtymää, mihin yksinkertaisen romaaninkirjoittajan ymmärrys hukkuu, mutta joita tutkiessa ajattelija ja sielutieteilijä voivat helposti kohdata toisensa ja löytää kenties todisteita ja valon tuiketta.
VIII.
Elokuun alussa lähtivät neiti Carroll ja hänen äitinsä Karlsbadiin; Helena, Sofia-täti, Charley Beauchamp ja Willie Grey matkustivat tapaamaan Vergoja Luzerniin, National-hotelliin.
Pieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin ikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin ajelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää hauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän keskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi herätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin pukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin, yleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain ympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia. Italialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat Luzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja» -joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä, lumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen on sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja soitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se enemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä oli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut, jotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain ilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin rakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan latinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti poikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli ollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu ei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei ollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa herkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?
Eräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan hallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa. Markiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs ystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti Aix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.
Rouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina valkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa batistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja keinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama nuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa ja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi Sant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena oli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei häntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen esitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien alla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.
Markiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaen
häntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivat
Aix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hän
Helenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.
— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen suurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle velkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti baccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. — Jos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään puhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.
— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.
— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja Pariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt maailman ääriin.