Helenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen vastaamatta.
— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.
— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme äkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä voimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan itseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja josta hän ei voi loukkaantua.
Rouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen nokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.
— Ja niin juuri on minulle tapahtunut… Minusta tuntui, että teitä ennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.
— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».
— Niin, että voisitte olla itse Eeva.
— Niinkö luulette?… Se ei ole erikoisen turvallista minulle.
— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. —
Minä arvasin teidät amerikattareksi.
— Mistä sitten?