— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä, joka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä vanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta menosta, jossa me olemme, hiukan hengittää… Oh, minä olen väsynyt, väsynyt niin että voisin itkeä… Euroopalla tulee olemaan terveellinen vaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.
— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole milloinkaan voinut paremmin.
Mies seisautti tuolinsa keinunnan:
— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun täytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä Amerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.
Hämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän juuri oli kiinnittämässä korvaansa.
— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä nyt luovun Euroopanmatkastani?
— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on, että kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun 8. päiväksi »Tourainessa».
— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan ole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet naimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.
— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä? Preparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu, ellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää keksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni… Sitten on vielä Doran naimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen olemaan hänelle isän sijassa.
— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?