— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.
— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.
— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.
IX.
Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua, korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa paavikuntaan.
Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.
Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun, niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa, huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa: hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät, jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot, joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon herkkyyden viehkeys.
Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton, vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta ihannetta.
Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi moittia.
Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista, sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista, jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat; hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa, joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä. Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla, muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.