— Minkä vuoksi?
— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli ensimäisten kaatuneiden joukossa.
— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan epävarmana.
— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi määrännyt minut maksamaan maani velkaa.
— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.
— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!
Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de
Limeray.
»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta: kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen hämmästyneenä.
— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?
— Ihan ehdottomasti.