— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki, pitsit, jalokivet… Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä vastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä ei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän täytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän äänessä ylpeä sävy.
Samassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu, ilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.
— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän kello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!
— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti naurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut voiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme Eurooppaan teidän kanssanne.
— No… mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.
— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä vakavaksi.
— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa hänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä haluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli suuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä pakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll tavanomaisella ivallaan.
— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!
Dora istahti tuolille:
— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla rupeatte minua pommittamaan.