"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."
IV.
MANE, THEKEL, PHARES.
1.
Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.
Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: Deerhound käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin, johon olin vähällä päästä.
— Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin, hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?
— En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään virallisesti kristityksi.
— Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille — jatkoi pasha — ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin. Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä uskoa, että vastaus on suotuisa.
— Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.