Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.
— Arabahdji kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin kaupunginosat vilisevät ohi, — laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat raunioiksi, kuten Islamikin.
Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.
Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.
Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.
5.
Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa hänelle: "Ylihuomenna lähden."
Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.
Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät kuolemanhiljaisina.
Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun, joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet meidät pennittömiksi.)
Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä huvitti oma köyhyytemmekin — kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua, turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan laatikon pohjalta.