Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.
— Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän… Tämähän on viimeinen kerta?
Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.
— Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en tiedä…
Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään…
6.
Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen muistoja.
Kaksi hamal'ia, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.
— Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.
Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.