Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin; se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä. Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet, joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki näytti taas surulliselta ja kurjalta.
Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä, vaan purskahti itkuun.
7.
Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa: tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.
— Tänään, Loti, et saa sanoa ei mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä kaiken.
Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.
Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä. Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin sakia, mastikia ja kahvia.
Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud katselivat ällistyneinä tuota menoa.
Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten säestäessä.
Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi hän ollut tuhon oma.