Salonikissa, heinäkuussa 1876.
Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme. Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin kielellä.
Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä, voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina toisillemme aina tähän yöhön saakka.
— Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?
Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. — Aziyadé oli tavattoman kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.
— Hän sanoo, käänsi Samuel, — ettei hänen jumalansa ole sama kuin sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua, kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa häntä. — Nyt, sanoi Samuel nauraen, — hän kysyy, etkö haluaisi heti heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne syleillen… Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa, etten ole teitä nähnytkään…
— Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä.
Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.
Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me kumarruimme molemmat vettä kohti.
Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla. — Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja irvistys on hirveä.
Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella, jota ei voi kielellämme ilmaista.