… Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.
18.
Plumkett Lotille.
Lontoossa, kesäkuussa 1876.
Paras Loti!
Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen, joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin vanha vuokrattu 'rosinante'.
Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on turha hakea, ja niiden ohella Tintaruass'enkin suuhun sopimattomia tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen perin naurettavaa?
Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha, kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea, koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti, pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'
Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin, että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.
— Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.