Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko painui myrskypilvien taa.
Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.
— Katso, sanoin Aziyadélle, — katso, tuollainen oli taivas, jonka joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen kanssa!
Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.
Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme kylmästä jähmettyä.
Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:
"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua? Puhuitko totta luvatessasi palata."
Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.
14.
Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle torille, jota huomenna en enää näe.