Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät komerot ympäröivät.
Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.
Deerhound'illa lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt on surullisten jäähyväisten armoton hetki.
Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa… muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.
Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan; lähden, ja he katoavat näkyvistä.
Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois armastani!… Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan kumina.
Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja Aziyadé ei enää voi olla minun.
Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman hetkellä…
16.
Maaliskuun 24 p:nä.