Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.
— Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.
— En tiedä, vastaa Ahmet.
Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen, joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.
Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.
Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen muistonkin mielestäni.
17.
Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle, että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli puhalsi Marmaranmereltä.
— Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä. Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!
Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan surullisena.