18.
Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa, poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa, tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan, jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian haihtuu.
Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. — Minua oli pidetty kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.
Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan" joukkiota melkein.
Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin: kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.
Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.
Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.
Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.
Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä lähtee kimeitä ääniä, ja repivä riemu kaikuu hurjana ilmoille.
Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli parhaimmillaan.