Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä. Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään. Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien syvistä haavoista vuosi lattialle verta.

Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.

Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän lupauksistaan.

Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.

— Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.

— Laivalle, vastasin. — En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.

Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta
Galataan saakka.

— Loti, huusi Ahmet, — suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!

Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.

En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.