Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota, penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.
Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se on lopussa, koska minun on lähdettävä.
Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman askeleen saan nähdä hänen kotinsa.
Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.
Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.
— Voi, sanoi Ahmet, — sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut hyvästit; jätä hänet nyt!
Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.
— Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa, minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.
Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina, jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.
Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.