Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti kuolleen kaupungin kadulta.
Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran kuivanutta luurankoa.
Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät _shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu ja suljettu.
Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.
Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.
Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto. Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta, esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää, katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.
Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä kadulla on kaikki jo hämärää.
Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni lyö kiivaasti.
Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle, pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet…
20.