Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit. Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.
Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:
— Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!
Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka näki Allahin.
21.
Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille. Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.
— Hän valehtelee, sanoi Ahmet; — kukapa ihminen olisi milloinkaan nähnyt Allahia?
— Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta
Allah ei näyttäydykään uskottomille.
— Hän on hullu, tuumivat dervishit.
Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi meidät puoleksi eksyksistä.