Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella maani poliisien kanssa!
Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen ja jäi hetkeksi miettimään:
— Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?
— Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki, ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.
Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla. Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!
Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!…
26.
Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy lähteä.
Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa".
Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.
Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse…