27.
Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.
Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?
Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta. Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.
Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.
Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä. — Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni hyvästit.
Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä, hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin, aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille vanhuuden ja kuoleman.
Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.
Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.
Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.
Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan, synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana, kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.
Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.