En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten kielen ja tavat — vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset vaatteetkin.
Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä, yhteiseen huoneeseensa.
Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, — Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.
En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen luutnantti.
Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa kirjeenne oikealla nimelläni Deerhound'iin tai Britannian lähetystöön.
25.
Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.
Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä. Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin, hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.
Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. — Istunnossa on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.
Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan lainsuojattomiksi.