"Effendit!
"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan. Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.
"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa! Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."
36.
Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa, kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.
Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: — hän heitti ne yöllä parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä kurban des paputshs, tohvelien uhraamiseksi.
Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja, askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun kauniisti kumottaessa, mahitadba, saatuamme varmuuden, että kaikki nukkuivat ympärillämme, toimittaa kurban ja sinkauttaa yksitellen ilmaan nuo tuomitut tohvelit.
Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan selkään?
Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli arvannut oikein, ja voittanut vedon.
Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.