Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta, jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi sitäkin.
39.
Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla. Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa piippujemme savua.
Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.
— Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, — mitä teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman tekevää (Zarak yok). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä lähdet, on Ahmetkin mennyttä.
Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.
— Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.
Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni hänen hoitoonsa.
Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin alkuperäisiin menettelytapoihin.
40.