Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.
Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä, temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija, rakas Loti.
Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon: Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn mukaan.
Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika. Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma lääkelaatikkonne. — Amen!
Plumkett.
Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän
Plumkettinne.
41.
Loti Plumkettille.
Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä, ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani katon, missä Aziyadé odotti minua.