Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne. Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.
Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin luonani, niin ystäväni eivät tiedä yhtään mitään asunnostani. Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.
Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, osaavat olla kotonaan. Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle, asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin… Ja kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen, että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.
Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa maanosissa.
On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.
Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä, joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa kaikkeen…
42.
Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja päivä oli koleahko kuin Britanniassa.
Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.
Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista. Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei heitä voitu nähdä tieltä.