Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi. Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön hiljaisuudessa.
Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.
Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa, kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.
46.
Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, — kuulumaton aika Stambulissa.
Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen feredje'n, johon hän varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt. Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti. Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui. Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin vältellen.
Katselin Senika-hanumia…
Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta kauneudestaan.
Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.
Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella ollut voimaa voittaa sitä.