— Rouva, sanoin turkinkielellä, — kun tulee hetki, jolloin tuotatte minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana), sallinette, että saatan teitä?
— Kiitos, sanoi hän, — minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin, pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.
Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi, mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.
Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei suinkaan ollut minun.
47.
Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna kahdeksalta.
Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.
Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän päätti, kuten tavallista, että olin tshok sheitan (hyvin ovela), ja istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.
Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut, oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi torua ja muistuttaa häntä.
48.