— Se on "kif-kif burricot'a" — totesi toinen, vaaleaihoinen, punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka opettajatar oli käynyt Algeriassa.
Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä, joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti, väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät olleet oikeutetut näkemään.
Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)
Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia. Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?
Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä — joka todella on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:
— Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!
— Keneltä se kirje on?
— Arvatkaapa!
— Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.
— Eikös mitä!