— Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari angora-kissaa?
— Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä… Se on… eräältä mieheltä.
— Mieheltä! Kuinka kauheata!… Mieheltä!… Oletpa sinä pikku hirviö!…
Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä — joko luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista — syöksähti kirjeen kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.
— André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?… Onko se mahdollista?
Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan, etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa, oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.
He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin nauruun:
— Oletko huomannut… Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen! Tämä on suuremmoista!… Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!
— Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani — sanoi hänelle Zeyneb, vanhempi serkuista — sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi, hieno tyylisi…
— Suuri menestys — intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen, yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme — suuri menestys! Jos hän luulee sinua peralaiseksi, niin suuri kiitos siitä kunniasta.