Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen, Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia (armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia, joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa tahansa. (Tekijän huomautus).]
— Lhéry parka — lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä ajastaan… Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.
— Tai suorastaan — huomautti Mélek, pikku punatukkainen, pystynenäinen veitikka, — suorastaan samalla tasolla kuin hänen nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo sinun runoilijasi!…
Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä, himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.
Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan, Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa hänen käsialaansa.
Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä puvuissa.
Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar — hän oli Esther Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.
Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar, silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.
Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä. Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä maaperässä.
Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat; tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä — ja hän välitti viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet — mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.