Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär, vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan, ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.
— Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?
— Minulla oli ikävä.
— Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää minne.
Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa. Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.
Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:
— No, rakastatko Ali-Beitä?
— Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden, että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin löydän jotain parempaa…
Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa, ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.
Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
paistettuja kastanjoita.