— Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
rahoja mukana?
— Ei ole.
— Dilaverilla on.
— Dilaver, osta meille kastanjoja.
Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen katetuissa vaunuissa.
Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset lauseet:
— Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
välitämme!
Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
on neuvo.
Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta. Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin; hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"
Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
— Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa…