Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset, joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus; itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut; lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella, penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.
Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli iftar-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi vuoteen omana.
Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa — tavallisia merkkiä.
Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan, ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi, joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.
Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin; vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja; ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä päivänä marraskuun sumujen verhoama.
Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin. Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja vartijoita.
Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja virkkoi hänelle nauraen:
— Joutuin, joutuin, juoskaa!
Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen kierroksella.
Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta, jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.