— Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.
— Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu, Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"
He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:
— Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne Havahtuneita, vai kuinka mestari?
— En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.
— Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat puhuneet. — Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois; siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa meille…
André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin, oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi vallan odottamatonta:
— Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!… He oppivat liian nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin. Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa…
Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä, pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa, jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä päivänä pysäyttäneet lukemisensa.
Ja auringon laskettua alkavat iftarit. Selamlikissa vietetään miesten iftar; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen. Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri, joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni täytti koko talon.