Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa, joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen, Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.
Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä, joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin, mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan, päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.
Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä kertaa olivat oikeat.
He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä, istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle. Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin ankarampaa rangaistusta.
Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea lumi.
Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta kuin nyt — huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.
Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli — tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti levottomuutta — koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista, että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet, jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta unhotukselta.
He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen, olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla olijoita saman perheen jäseniksi.
Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta… Kuinka he tänään olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!
Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen, jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.