XXXIV.
Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:
Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista… Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?
Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma, raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!
André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä. Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.
Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!…
Djénane.
Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa, saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.
Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:
Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.