— Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?
— Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle esittäneet, ei…
— Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet… Mutta Djénane joka on siellä kaukana kaikesta… Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu…
— Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on minulle suuttunut…
— No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan siltä näytä… Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna…
Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut lukea jatkoa:
Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan, että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte nähdä hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden vaaroista.
— Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.
Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi, mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!… Kuinka teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat soimauksensa!
Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, yksi ainoa sielu, alati kasvoja vailla.