Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei…
— Milloin Djénane palaa? hän kysyi.
— Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun, ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa naimisissa.
— Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.
Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää, varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja rikollisia seurauksia.
Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva. Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä, oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan, plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.
XXXVI.
Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja ainakin:
— Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!…
Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt. Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen nuoruutensa viimeinen… Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä… mahdollisesti… Mutta mitä se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on muuttunut tai poissa!… Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan — näin hän ajatteli — jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa Stambulissani…