Siis jo toukokuun 8 päivä… Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne, että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta "Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.
Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa. Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat, sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.
Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt alkoi…
Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.
Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin. Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella, avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.
XXXVII.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut pitkän askeleen loppua kohti. —
Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella heräämishetkellä aamuisin. — Tällä kertaa hän tunsi pakenevan itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.
Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. —