Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat, jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä, istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.
Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua, hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan, miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi, oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän paahtavaa aurinkoa.
Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt vaikeammiksi — näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta; hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta kuolemasta, jota kantoi povessaan… Jälkikirjoituksessa hän mainitsi että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme häntä — hän kirjoitti — kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä käsialalla kirjoitettuna: "isän setää!…"
Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.
Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina, kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan. Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen, ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa. He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella, vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla. Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka osoittautui aito itämaalaiseksi.
Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.
Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen. Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.
Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä pitkältä…
Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.